PERUSNÄYTTELY AHVENANMAAN MUSEOSSA

Ahvenanmaan museon perusnäyttely kertoo maakunnan historiasta ajalta, jolloin saariryhmä useita tuhansia vuosia sitten nousi merestä, aina nykypäivän itsehallintoaikaan. Teksti on jaettu kahdeksaan kappaleeseen, jotka vastaavat näyttelyn kahdeksaa aihealuetta.

 Pyynti

Kun ensimmäiset ihmiset saapuivat Ahvenanmaalle noin 6000 vuotta sitten, alueella oli vain muutamia saaria ja luotoja. Kaikki muu oli merta.

Viimeisin jääkausi, joka päättyi noin 10 000 vuotta sitten, painoi maata alas ja hioi kalliomuodostumia. Jään sulettua maa alkoi hitaasti nousta ja saarten lukumäärä kasvoi. Ilmasto oli lämmin ja kostea. Saarilla kasvoi lehtipuita ja mäntyjä, sen sijaan kuusta ei esiintynyt.

Ensimmäiset ihmiset saapuivat Ahvenanmaalle idästä 6000 vuotta sitten. He kuuluivat kivikauden kampakeraamiseen kulttuuriin, joka levittäytyi Pohjanlahdelta Itämeren kaakkoisrannikolle ja aina Uralille saakka.

1500 vuotta myöhemmin saapuivat kuoppakeraamisen kulttuuriin piiriin kuuluneet siirtolaiset. He saapuivat lännestä ja heidän kulttuurialueensa ulottui Ruotsin itä- ja länsirannikoilta Norjaan. Nämä kaksi eri kulttuuria, kampakeraaminen ja kuoppakeraaminen, kohtasivat toisensa Ahvenanmaalla.

Kivikautta (n. 4000-1500 e.Kr.) seurasi pronssikausi (n. 1500-400 eKr.). Varhaispronssikausi tunnetaan kiviröykkiöistä, jotka olivat todennäköisesti yläluokan hautoja ja kätkivät usein kallisarvoisia hauta-antimia. Polttohaudat ovat tyypillisiä myöhemmälle pronssikaudelle. Vainaja poltettiin roviolla ja luut asetettiin kalliolle pienen röykkiön eli kummelin alle.

Kivikauden ja pronssikauden ihmiset elättivät itsensä hylkeenpyynnillä, kalastuksella, linnustuksella ja kasvienkeruulla. Hylkeitä pyydettiin ympäri vuoden, mutta ensisijaisesti kevättalvella. Hylkeestä saatiin lihaa, nahkoja ja traania. Merilintujen pesistä kerättiin untuvia ja munia. Linnustusta harjoitettiin keväisin ja syksyisin houkutuslintujen avulla.

 Maa

Ahvenanmaalla on merkkejä maanviljelyn harjoittamisesta jo kivikauden loppupuolella, noin 4000 vuotta sitten. Rautakauden alussa (n. 500 eKr. -1000 jKr.) väestö väheni ja keskittyi nykyisen pääsaaren alueelle. Yhteydet ulkomaailmaan taantuivat.

500-luvun puolivälissä väkiluku alkoi kasvaa lähinnä Mälarin alueelta suuntautuneen muuttoliikkeen ansiosta. Hautalöydöt viittaavat yhteyksiin skandinaavisten ja mannergermaanisten kulttuurialueiden kanssa. Ahvenanmaalla on dokumentoitu yli 380 viikinkikautista (n. 800-1000 jKr.) hautakenttää, joiden levinneisyys on keskittynyt pääsaarille. Lisäksi tunnetaan kuusi muinaislinnaa.

Maatilat eivät rautakaudella keskittyneet kyliin vaan sijaitsivat hajallaan ympäri maakuntaa. Tavallisimpiin rakennustyyppeihin kuului pystypaaluin rakennettu pitkä viikinkitalo, joka oli tarkoitettu sekä ihmisille että karjalle. Myös hirsisalvoksisia taloja esiintyi.

Leuto talvi, kuiva alkukesä, viileähkö keskikesä ja lämmin syksy ovat tyypillisiä ahvenanmaalaiselle rannikkoilmastolle. Kalkkipitoinen maaperä ja ravinteikas savimaa antavat maanviljelylle hyvät edellytykset. Ruis oli yleisin viljalaji aina 1870-luvulle saakka. Lanttu oli ensimmäinen viljelty juureskasvi ja 1700-luvulla alettiin viljellä perunaa. Useimmissa kylissä isojako toteutettiin vuoteen 1840 mennessä, mikä merkitsi peltoalojen yhdistämistä suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Karja piti maiseman avoimena ja niistä saatiin maitoa, lihaa, nahkoja ja villaa. Juustonvalmistus oli yleistä.

 Yhteiskunta

Viikinkikauden päättyminen merkitsi myös vanhojen pohjoismaisten pakanakulttien väistymistä kristinuskon tieltä. Ahvenanmaan vanhimmat kirkot sijaitsevat suurten pakana-aikaisten kalmistojen välittömässä läheisyydessä. Ensimmäiset kirkot olivat puisia nk. sauvakirkkoja, jotka kuitenkin jo pian korvattiin kivikirkoilla. Vanhojen kauppareittien varrelle rakennettiin kappeleita merenkulkijoille.

Ahvenanmaalaisten kivikirkkojen iästä ja esineistön kronologiasta käydään edelleenkin keskustelua, mutta varmaa on että kirkkorakennukset ovat vuosisatojen kuluessa läpikäyneet suuria muutoksia. Yksinkertaiset salikirkot avoimine kattotuoleineen saivat vähitellen holvatut katot, tornit, sakastit ja asehuoneet. Monista yhtenäisistä piirteistä huolimatta kirkot ovat muurauksiltaan ja mittasuhteiltaan yllättävän yksilöllisiä. Kirkko oli seudun keskus ja läsnä ihmisen kaikissa elämänvaiheissa. Kirkko ja papisto nauttivat suurta kunnioitusta ja kirkkokuri oli ankaraa.

Keskiajalla Ahvenanmaa muodosti muun Suomen ohella itsehallitun maakunnan. Korkeinta valtaa käyttivät maakäräjät, jotka kokoontuivat Saltvikissa, maakunnan tärkeimpiin kuuluneessa kauppapaikassa. 1200-luvulla Ahvenanmaa ja Suomi yhdistettiin osaksi Ruotsin valtakuntaa. Vuodesta 1634 lähtien Ahvenanmaa kuului "Turun ja Porin lääniin Ahvenanmaan päällikkökuntana".

Kirkkojen ohella Kastelholman linna oli tärkeimpiä rakennuksia keskiajan Ahvenanmaalla. Linna mainittiin ensimmäisen kerran vuonna 1388 ja sen rakennutti todennäköisesti drotsi Bo Joninpoika Grip. Vuosisatojen kuluessa linnaa on muutettu ja laajennettu, se on valloitettu ja poltettu moneen otteeseen. Kastelholma toimi Ahvenanmaan hallinnollisena ja sotilaallisena keskuksena aina 1700-luvulle asti. Kuningas asui linnassa vierailuillaan ja linnaan kerättiin verot.

 Kansa

Vielä 1920-luvulla Ahvenanmaalla vietettiin suuria kolme- tai nelipäiväisiä hääjuhlia. Häissä syötiin, juotiin ja tanssittiin. Hääpari sai runsaasti lahjoja ja morsian toi mukanaan myötäjäiset uuteen kotiinsa, miehensä perheen taloon.

Juhannuksenvietolla on Ahvenanmaalla pitkät perinteet. Monissa kylissä nostetaan juhannussalko, joka koristellaan erilaisin kukka- ja lehväkoristein, paperikruunuin, tuuliviirein, purjevenein, auringoin ja puu-ukoin. Juhannussalko nostetaan juhannusaattona salkokapteenin johdolla ja juhlallisuuksiin kuuluu usein puheita, laulua ja tanssia.

Vielä viime vuosisadan alussa kodeissa laulettiin balladeja, arkkiveisuja ja kehtolauluja sekä tanssittiin piiritansseja. Laulut siirtyivät sukupolvelta toiselle. Viulu oli pääasiallinen instrumentti tansseissa ja häissä. Haitari alkoi yleistyä ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Ahvenanmaalla ei ollut omaa kansallispukua ja ihmiset pukeutuivat oman maun mukaan.

Musiikkitutkija Otto Andersson ehdotti vuonna 1907 ahvenanmaalaisen kansallispukumalliston luomista. Pukukomitea kutoi kankaat ja ompeli puvut vanhojen mallien ja kuvausten mukaan. Nykyisin jokaisella kunnalla on oma kansallispukunsa.

Ruisleipä, kala, hylkeenliha, maito, voi ja juusto olivat pitkään ahvenanmaalaisen ruokavalion perusta. Ahvenanmaalaisiin erikoisuuksiin kuuluvat Ahvenanmaan pannukakku luumukiisselin kera, makeajuusto, mustaleipä ja kotivehnäleipä.

 Meri

Merellä on aina ollut merkittävä osa Ahvenanmaan historiassa. Kalastus ja merenkulku ovat tuoneet toimeentulon useille ahvenanmaalaisille ja meri on tarjonnut tärkeän kuljetusreitin Itämeren alueen kansoille.

Elämä kalastusluodoilla oli kovaa, työpäivät pitkiä ja raskaita. Nuottakalastus oli keskiajalla tavallisin kalastustapa. 1800-luvulla alettiin kalastaa pohjanmaalaisilla koukkuverkoilla ja myöhemmin ahvenanmaalaiset omaksuivat gotlantilaisten ajoverkkokalastuksen.

Saariston asukkaille vene oli kaiken elannon edellytys. Saaristolaisveneillä tehtiin vuosittain markkinamatkoja Tukholmaan, Turkuun, Helsinkiin ja Tallinnaan. Usein veneillä lähdettiin matkaan yhdessä ja matkan aikana saatettiin intoutua tapahtumarikkaisiin kilpapurjehduksiin.

Ahvenanmaalaiset harjoittivat vilkasta kauppaa jo keskiajan loppupuolella. Talonpoikaisveneet kuljettivat pääasiassa kalaa ja maataloustuotteita, myöhemmin myös halkoja. Krimin sodan jälkeen 1850-luvulla merenkulku voimistui ja 1920-luvulla suuret varustamot olivat jo syrjäyttäneet talonpoikaismerenkulun. Ahvenanmaalla purjelaivat säilyivät liikenteessä tavallista pitempään – vielä lähes sata vuotta sen jälkeen kun ensimmäiset moottorialukset olivat ilmestyneet maailman merille.

 Kaupunki

Jo Vaasa-suvun valtakaudesta lähtien Ahvenanmaalle oli suunniteltu kaupungin perustamista. Ensimmäinen kaupunkimainen yhdyskunta kasvoi Skarpansin kylään Bomarsundin linnoituksen varjoon. Skarpans hylättiin kuitenkin Bomarsundin linnoituksen tuhossa vuonna 1854.

Maarianhaminan perusti vuonna 1861 keisari Aleksanteri II, joka nimesi kaupungin keisarinna Maria Aleksandrovnan mukaan. Alussa vain muutaman kymmenen asukkaan kaupunki oli hyvin vaatimaton, mutta jo vuosisadanvaihteeseen tultaessa sekä asukasluku että rakennuskanta olivat kasvaneet huomattavasti.

Lääninarkkitehti G.Th.P. Chiewitz loi Maarianhaminalle ruutuasemakaavan vuonna 1859. Hilda Hongell, Suomen ensimmäinen naispuolinen rakennusmestari, on suunnitellut monet kaupungin puutaloista ja useat julkiset rakennukset ovat arkkitehti Lars Sonckin käsialaa.
 

Merenkulku on eräs Maarianhaminan elinkeinoelämän kulmakivistä. Jo kaupungin alkuaikoina laivanvarustajat, kapteenit ja merimiehet muodostivat merkittävän osan väestöstä. Suuret purjelaivat tekivät vähitellen tilaa höyrylaivoille. Nykyisin satamiin saapuu suuria dieselvetoisia matkustajalauttoja, rahtilaivoja ja huviveneitä.

Matkailu sai alkunsa vuonna 1889 toimintansa aloittaneesta kylpylästä, johon kuului useita erilaisia rakennuksia, joista monet olivat Lars Sonckin suunnittelemia. Kylpyläelämä oli vilkkaimmillaan viime vuosisadan vaihteessa ja päättyi ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen. Vuonna 1916 kylpylähotelli tuhoutui tulipalossa ja sen myötä kylpyläaikakausi oli peruuttamattomasti edennyt päätökseensä.

 Sodat

Keskeisen sijaintinsa vuoksi Ahvenanmaa on ollut strategisesti tärkeä alue Itämerellä. Vaikka sotilaallinen toiminta onkin muuttanut luonnettaan ensimmäisistä muinaislinnoista nykypäivän demilitarisointiin, saariryhmä on aina ollut sitä ympäröivien valtioiden mielenkiinnon kohteena.

Isoviha (1713-21) koetteli raskaasti Ahvenanmaata. Venäjän hyökätessä Ahvenanmaalle vuonna 1714 suuri osa väestöstä pakeni Ruotsiin. Monet joutuivat vangeiksi ja kylät hävitettiin. Vasta kahdeksan vuoden jälkeen asukkaat pääsivät palaamaan kotitiloilleen.

Vuonna 1808 Venäjä hyökkäsi uudelleen ja sotilaat nousivat maihin itäisessä saaristossa. Vuosien 1808-09 sota oli Ahvenanmaalle raskas. Epidemiat riehuivat ja väkivalta oli yleistä. Sodan päätteeksi Ruotsi joutui luovuttamaan Suomen ja Ahvenanmaan Venäjälle.

Venäläisimperiumin aikana Ahvenanmaasta tuli Venäjän läntisin etuvartio. Pian heräsi ajatus linnoituksen ja tukikohdan perustamisesta kasvavaa sotalaivastoa varten. Vuonna 1829 aloitettiin Bomarsundin linnoituksen rakennustyöt, joihin saapui työvoimaa koko Venäjän valtakunnan alueelta. Bomarsundista kehittyi yhteiskunta, jossa monet kulttuurit ja uskonnot kohtasivat toisensa.

Bomarsundia ei koskaan ehditty rakentaa valmiiksi ennen seuraavan sodan puhkeamista. Krimin sodassa 1853-56 Britannia ja Ranska asettuivat Turkin puolelle Venäjää vastaan ja hyökkäsivät Bomarsundiin elokuussa 1854. Venäläisjoukot pakotettiin antautumaan lyhyen taistelun jälkeen ja sodan seurauksena Ahvenanmaa julistettiin demilitarisoiduksi alueeksi, mitä se on yhä nykyäänkin.

Myös ensimmäisellä maailmansodalla (1914-18) oli huomattavat seuraukset Ahvenanmaalle: se avasi tien Ahvenanmaan itsehallinnolle. Toisesta maailmansodasta 1939-45 Ahvenanmaa selvisi kuitenkin melko lievin tappioin. Eniten menetyksiä kärsi merenkulku, koska useita laivoja upotettiin ja ahvenanmaalaisia merimiehiä menehtyi.

 Itsehallinto

Ensimmäisen maailmansodan (1914-18) vanavedessä Ahvenanmaalla levisi epävarmuus ja huoli tulevasta. Venäläissotilaita oli sijoitettu ympäri maakunnan ja porvareiden ja kommunistien välillä vallitsi vahva jännite. Ruotsia pidettiin turvallisena maana ja siten ryhmä paikallisia aktivisteja alkoi keskustella jälleenyhdistymisestä vanhan emämaan kanssa.

Suomen itsenäisyysjulistus vuonna 1917 antoi vauhtia keskusteluille. Kysymys Ahvenanmaan jälleenyhdistymisestä Ruotsiin otettiin esille vastaperustetussa Kansainliitossa vuonna 1921. Kansainliitto ei puoltanut ahvenanmaalaisten toivetta vaan päätti että Ahvenanmaa kuuluu Suomelle. Ahvenanmaa sai kuitenkin laajan itsehallinnon ja takuut ruotsin kielen ja demilitarisoinnin säilyttämisestä. Myöhemmin itsehallintolakia täydennettiin säädöksillä nk. kotipaikkaoikeudesta.

Itsehallinto tarkoittaa sitä, että Ahvenanmaalla on oma parlamentti (maakuntapäivät, ent. maapäivät) ja hallitus (maakunnan hallitus, ent. maakuntahallitus). Vuonna 1954 maakunta sai oman virallisen lippunsa ja vuonna 1993 perustettiin oma postilaitos, jolla on omat postimerkit.